maanantai 30. joulukuuta 2013

Koukussa Boulderointiin

Joona innostui boulderoinnista viime keväänä ollessaan vaihdossa Belfastissa. Monta kertaa poju koitti houkutella minua mukaansa lajin pariin täällä Jyväskylässäkin, tosin huonolla menestyksellä. Pelkään korkeita paikkoja (ei uskoisi kun keikuin viime kesän tuolla järvessä usean metrin korkeudessa paloletkun päässä..) joten seinälle kiipeäminen ilman valjaita tai edes valjaiden kanssa ei tuntunut itsestäni mukavalta ajatukselta. Siispä Joona joutui houkuttelemaan minua mukaansa Jyväskylän Boulderpajalle useamman kuukauden ajan. Lokakuussa vihdoin suostuin, tosin en kahdestaan Joonan kanssa vaan houkuttelin siskolikkani miehensä kanssa mukaan. Jos en pääsisi seinälle ollenkaan niin olisi mukanani myös muita ensikertalaisia enkä tuntisi itseäni niin huonoksi. Ikäni urheilua harrastaneenani en tietenkään saisi hävitä rumpalipoika Joonalle missään urheilussa (jep, voittaminen on aina tärkeintä). Tälläisiä nöyryytyksen tunteita en kuitenkaan kokenut eikä kokenut siskonikaan, vaan hurahdimme lajiin kovasti.

Jostain kumman syystä boulderointi osoittautui minulle hyväksi muodoksi urheilla ja useammankin ystävän kanssa on tätä seinäkiipeilymuotoa käyty kokeilemassa. Eikä ole kukaan ystävistäni lähtenyt pajalta pois muuten kuin hymy naamalla ja kovaan ääneen kailottaen kuinka aikoo tulla vielä uudestaankin. Uskon tämän positiivisen fiiliksen tulevan lajin ja boulderpajan tarjoamista  kiipeilyreittien erilaisista hankaluustasoista sekä hyvästä ilmapiiristä. Meille aloittelijoille löytyy paljon helppoja ratoja, joissa otteet ovat hyviä käteen ja joissa otteiden välinen matka toisistaan on lyhyempi. olit sitten lyhyt tai pitkä niin varmasti saat ensikertalaisenakin onnistumisen tunteita! Jos porukasta löytyy kokeneempiakin konkareita lajin suhteen ei Boulderpaja jätä heitäkään kylmäksi, sillä pajalta löytyy useita eri ratoja useilla eri vaikeusasteilla. Ratoja taitaa  olla noin 150, joita uusitaan kuukausittain.

Itselleni tämä urheilulaji on tehnyt todella hyvää henkisellä puolella sillä aiemmin olen tottunut harrastamaan lajeja joissa hiki valuu ja mennään eteenpäin lähes verenmaku suussa. Tämän lajin parissa olen oppinut kisaamaan vain itseäni vastaan, ottamaan ohjeita vastaan sekä ratkomaan ongelmia kaikessa rauhassa. Boulderoinnin parissa voi hurahtaa helposti parista tunnista kolmeen tuntiin aikaa. Välillä kapuan seinällä ja kun este tulee eteen huomaan kavunneeni alas pohtimaan mikä meni pieleen. Saatan tuijotella ongelma kohtaa pidemmänkin tovin ja miettiä mitä kannattaisi tehdä toisin tai kokeilen uutta reittiä ja palaan vanhaan reittiini hetken kuluttua tai jopa vasta seuraavalla kerralla. Onnistumisen tunteita saan joka kerralla ja ne ovat minulle tämän lajin suola. Ensimmäisellä boulder kerrallani muistan yrittäneeni päästä negatiiviselle seinälle huonolla menestyksellä. Voimani keskivartalossa ei tosiaan riittänyt, jotta olisin saanut itseni edes hetkeksi seinälle. Nyt parin kuukauden jälkeen kapuan jo negatiivisella seinällä. En tietenkään haastavia otteita. Haastavia otteita treenailen joka kerta kyllä helpommilla seinillä. Joka kerta käyn tunnustelemassa joko puristusvoimani sormissa riittäisi kiipeämään pienissä ja sileämmissä otteissa. Pakko se on vain myöntää, että viheliäsiä nuo hankalat otteet ovat mutta edistystä tapahtuu hiljalleen. Viime kerralla sain itseni vedettyä itselleni kinkkisestä otteesta edes seinälle asti! Voidaanko tästä päätellä siis, että puristus-  ja keskivartalovoimani ovat parantuneet! Tämä laji on kyllä yhtä staattistakeskivartalotreeniä ja sitä ei voi koskaan kehittää liikaa. I'm in LOVE.

Olisiko aika antaa itselleni uusi lempinimi? Miten olisi seinähullu? Jos kiinnostuit lajista niin käy kurkkaamassa miltä meno näyttää Boulderpajalla!


Tässä lajissa kädet hikoaa, joten mankka on käsissä tarpeen jos aiot pysyä seinällä!





Kutos tason reitit ovat minulle vielä turhan hankalia, mutta treenailen näiden otteiden kanssa joka kerta.

Hahaa sain itseni etenemään edes otteen verran kutos tason istumalähdössä!


Onnistumisen tunteita on mukava tuuletella!

Go Sisko Go!

Käykäähän tekin kokeilemassa kiipeilyä ilman valjaita!

-Marika




maanantai 23. joulukuuta 2013

Nyt EI Ressata

Piparkakut tuoksuvat, sinappi on purkitettu, jäätelökakku odottaa viimeistä silausta pakkasessa ja laukut ovat ovella huomista varten. Enää tarvitsee vain uittaa sukka tolussa ja viskata se sohvan alle niin Joulu saa tulla meillekin. Joulustressit on stressattu ja nyt ei ole muuta kuin aikaa nauttia läheisten seurasta ja pysähtyä hetkeksi. Onnellisena odotan jo huomista ruoka-ähkyä, hyvää kirjaa ja läheisten seuraa. Lupaan syödä jouluruokaa vielä perjantainakin ja laulan alusta loppuun ainakin yhden kokonaisen joululaulun.



Rentouttavaa Joulua sinullekin siellä ruudun toisella puolen.

-Marika

torstai 12. joulukuuta 2013

Elämyslahja

Sain viime kesänä Flyboardauksen SM-kisoista pystin ja hiustuotteiden lisäksi palkinnoksi kaksi lahjakorttia. Molemmat lahjakortit olivat elämyslahjojen. Toinen korteista oli tietyllä summalla varustettu ja toinen taas osoitettu suoraan Cantina West-ravintolaan, illalinen pimeässä tapahtumaan. Käytin molemmat lahjakorttini tiistaina. Toisen korteista annoin Joonalle, jotta minun ei tarvinnut lähteä yksin Helsinkiläiseen ravintolaan istumaan pimeään.

Mitä tämä illallinen pimeässä nyt sitten tarkoittaa? Tämä kysymys pyöri huulillani useaan otteeseen ja ensimmäinen asia mikä tuli mieleen oli, että en laita valkoista paitaa ravintolaan. En uskonut onnistuvani saamaan ruokaa oikeaan osoitteeseen. Tarkoituksena illallisella oli saada vahvempia makuelämyksiä ja saada hieman tuntumaa sokeana toimimisesta. En paljasta kaikkea mitä illallisella tapahtui jotta tämä elämys olisi muillekin halukkaille yhtä ajatuksia herättävä kuin minullekin. Haluan kuitenkin raottaa hieman omia fiiliksiäni tästä kokemuksesta.

Totisesti ruokailu tapahtui pimeässä, täysin pimeässä tilassa. Ei valon pilkahdustakaan. Tilaa, jossa söimme emme nähneet ennen valojen sammumista vaan meidät talutettiin sokkona pimeään. Ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat jopa ahdistavia ja jouduin kysymään Joonalta useaan otteeseen " oletko siinä? ".  Joona istui 30 sentin päästä minusta ja silti varmistelin asiaa. Ruokailu kesti lähes kolme tuntia ja illan isäntänä meillä toimi loistava Timo. Timo teki tästä kokemuksesta hyvin vaikuttavan. Timo on sokeutunut täydellisesti kahdeksan vuotta sitten ja raotti meille omaa elämäänsä sokeana. Saimme tilaisuuden hyvinkin henkilökohtaisiin kysymyksiin. Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa. Timolla oli meille myös hieman pientä ohjelmaa ennen ruokailua, tämä ohjelma saa kuitenkin jäädä yllätykseksi niille jotka haluavat kokea tämän kokemuksen itse.

Ruokien tuoksu ja haju olivat paljon paljon voimakkaampia kuin normaalisti. Huikeaa kuinka erilainen fiilis ruuasta tulee jo ennen maistamista, jos näkökokemusta ei ole. Ruokailuvälineiden käyttö pimeässä oli haastavaa varsinkin jos ruokalajiin tarvitsi käyttää veistä. Yritäpä leikata ruokaa, kun et näe lautasen reunoja tai sitä mitä leikkaat! Omat ruokani saattoivat siis käydä pöydän kautta silloin kun oikein kovasti veistä käytin. Ainoastaan kerran tungin lusikan ohi suuni, voitte kuvitella mikä räkäinen nauru minulta pääsi kun jälkiruoka olikin naamassani suun sijaan.

Ensimmäisen tunnin jälkeen sanoin Joonalle, että minun on pakko laittaa hetkeksi silmät kiinni. Silmäni olivat niin väsyneet jonkin kiinnepisteen etsimisestä, että niitä hieman jopa särki. Epätoivoisesti pimeässä tilassa silmäni hakivat koko ajan jotain johon kiinnittää huomiota. Sellaista ei pimeässä kuitenkaan ollut ja välillä silmäni olivat hyvinkin levottomat. Alussa huomasin muille puhuessani käyttäväni normaalia kehonkieltä, nojauduin sinne suuntaan josta toisen ääni kuului tai jonne puhuin ja käytin käsiä puhuessa tehosteena. Loppu illan aikana tälläiset asiat vähenivät ja tyydyin vain kääntämään pääni sinne suuntaan jossa puhekumppanini oli. Keho tottui nopeasti siihen, että kukaan ei näe mitä teet ja kehonkielestäni katosi useita tuttuja maneereita.

illan aikana puhetta riitti paljon ja spekuloimme yhdessä, mitä milläkin hetkellä lautasella voisi olla. Saimme illallisen jälkeen nähdä esimerkki annokset illan ruuista ja näimme myös millaisessa tilassa olimme syöneet. Mielessäni olin kuvitellut tilan tietynlaiseksi ja oli mielenkiintoista nähdä tila ja ihmiset sitten kun valot menivät päälle. Isoimmat naurut saimme kun luulimme syöneemme erään ruuan ohessa kaalisalaattia, mutta tämä meidän kaalisalaattimme osoittautuikin revityksi häräksi! Kokki oli hyvin hämillään tästä tulkinnastamme. Monet ruuat ja mausteet tunnisti hyvin, mutta ei kuitenkaan kaikkea.

Kokemuksena tälläinen tosiaan oli elämys. Ruoka ei mielestäni ollut tämän illan kohokohta vaan suurimman elämyksen tästä teki kuitenkin illan isäntä Timo. Huikea ilta.


Ennen kuin lähdettiin oli pakko testata tarjoilijoiden infrapunalasit.
Essu oli hyvä olla suojana. Onneksi en sotkenut omaani vaan ruoka pysyi aika hyvin hallinnassani.

Mistähän sitä seuraavaksi hankkisi jonkin uuden elämyksen?

-Marika

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kadotin ja löysin



Nuorempana kävin paljon keikoilla. Joona teki ennen rumpalin hommia niin paljon, että sain mielin määrin istua baarejen takatiloissa odottelemassa keikkojen alkua. Monet viikonloput meni hujauksessa keikkareissuilla kun jalkapallon pelaaminen oli mahdotonta selkävaivojeni takia. Paljon kiekuttiin myös katselemassa isoja bändejä isoilla lavoilla, paljon käytiin kuuntelemassa myös pienempiä nimiä pienissä paikoissa. Rakastin live keikkoja, se fiilis kun voit vaan jorata, fiilistellä ja nauraa hyville välispiikeille. Tässä muutaman viikon aikana olen saanut kokea rakastumisen tunteen livemusiikkia kohtaan uudestaan! En tiedä miksi olen jossakin vaiheessa lopettanut keikoilla käymisen. Parin viikon aikana olen käynyt parilla eri keikalla ja löytänyt taas itsestäni sen energisen tytön, joka hyppää pittiin mukaan kun on mahdollista, tai joka laulaa kädet ylhäällä silmät kiinni täysillä onnen tunteen vallassa. Live keikkojen tunne, ah!

Kaikista älyttömintä tässä minun lähes puolentoista vuoden livemusiikki tauossa on se, että asun parin sadan metrin päässä Jyväskylän isoimmasta keikkapaikasta (Enkä tarkoita nyt Paviljonkia vaikka se onkin iso ja naapurissani myös, puhun nyt siitä OIKEASTA keikkapaikasta). Tanssisali Lutakkoa on itseasiassa jossakin myös taidettu hypettää yhtenä Suomen parhaista keikkapaikoista. Tästä lähtien tarkastan säännöllisesti mitä naapuritaloni keikkapuoli tarjoaa ja tartun mahdollisuuksiin lähteä fiilistelemään livemusaa. Matalat kengät jalkaan ja jalalla koreasti, sykkeetkin nousee satavarmasti joko fyysisestä energiasta tai tunteenpurkauksista.

Tässä muutama keikkahumu kuva viime viikoilta.

Danko Jones Canadasta meillä täällä Jyväskylässä. Toivoin salaa, että bändi soittaisi oman all time favourite biisini  Cadillacin. Näin kävi ja CADILLAC oli korvamatona usean päivän ajan keikan jälkeen.

Itse herra Jones.

Viime viikonloppuna vietimme firman pikkujouluja Himoksella. Osa ohjelmastamme oli Jukka Pojan ja Raappanan keikka.

Keikat kunniaan! Liput Bäkkäreiden kevään keikalle on kohta jo kourassa!

-Marika